keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Millaista on nousta ratsaille 5 kuukauden tauon jälkeen?

Kummallista, kotoisaa ja ihanaa.

Ratsastustaukoni taitaa vihdoinkin virallisesti olla ohi ja se on jotenkin kummallinen asia todeta ääneen. Viikko takaperin minulla kävi aivan älytön tuuri ja löysin tämän yllättävän sattumuksen ansiosta itseni Pohjois-Espoosta koeratsastamasta vuokrahevosta. Facebook-ilmoitus, jonka olin muotoillut huolella ja valikoinut tarkasti hyvät kuvat, tuotti tulosta monen kuukauden jälkeen julkaisupäivästä.

Pohjois-Espoosta löysin pihatosta todella suloisen hulmuharjaisen hevostamman, Vivan. Suloinen ja pyöreä eestinratsuhevonen ihastutti kyllä jo ensimmäisellä kerralla rauhallisuudellaan. Monestihan sen tietää jo nopeasti, sopivatko kemiat yhteen, ja Vivan kanssa minulla tuli juuri sellainen tunne. Se oli todella sympaattinen ja vaikkei se todellakaan ollut automaattinen, helppo tai tikissä, pidin sen kanssa puuhastelusta ja ratsastuksesta.


Tänään ratsastin tammaa toisen kerran ja tällä kertaa pidempään ja täysin itsenäisesti. Kumma miten omat rutiinit ja kehonhallinta voivat olla hallussa vielä näinkin pitkän tauon jälkeen. Nämä vajaa 5 kuukautta ovat olleet paljolti lepoa ja oleskelua, enkä ole panostanut urheiluun kiireissäni tarpeeksi. Enkä ole kertaakaan käynyt hevosen selässä, vain kahdesti käynyt katsomassa ja harjailemassa hevosia. Täten oli positiivinen yllätys, että ratsastus oli vielä verissä eikä asiat, joita olin alunperin stressannut, olleetkaan niin vaikeita. Osasin vielä keventää, muistin kaikki 9 vuoden opetukset, huomasin miten vänkyräksi tamma tahtoi ajautua ja osasimpa tehdä jotakin asialle! Tietenkin kaikki on vielä hieman ruosteessa mutta kerta kerralta kaikki tuntuu luontevammalta. Ja samat ongelmat minulla vieläkin oli, käsien asennosta ja tasaisuudesta hienoiseen etukenoon.

Tästä viikosta eteenpäin olen siis onnellinen liikutushevosen omistaja. Kauan on tuonkin lausahduksen sanomista odotettu, mutta kaikki todellakin tapahtuu ajallaan. Vivan kanssa ratsastaminen jatkuu tästä eteenpäin viikottain niin pitkään kuin vain mahdollista. Pääsemme kohottamaan kuntoamme yhdessä ja tututumaan toisiimme. Pikku ruosteet katoavat varmasti pian ja pääsemme tositoimiin. Ehkäpä tämä kangistunut kouluratsastaja uskaltaa esteillekin kun aika koittaa!

tiistai 24. toukokuuta 2016

Pettymyksiä, onnistumisia, naurua ja tamppaavia kavioita




Toukokuu viilettää ohi kovaa vauhtia. Sen sisälle on mahtunut iloja ja suruja, onnistumisia ja epäonnistumisia ja useampaan otteeseen kaipuuta hevosten luo ja sen toteutumista.

Sunnuntaina Leppävaarassa kisattiin tämän vuoden seuramestaruudet ja jaettiin uusille mestareille pokaalit, ruusukkeet ja taputuksen ja naurun saattelemana he laukata kirmasivat kenttää ympäri. Löysin uuden identiteettini hevosten parista: nostalgisoivan täti-ihmisen, joka innostuu jo hevosten ja kisavarusteiden näkemisestä mutta on salaa kateellinen siitä, ettei ole enää samassa tilanteessa kuin kahta nuoremmat motivoituneet tulevaisuuden lupaukset. Kaipuu ratsaille ja kisakentille nousi pintaan erityisen tehokkaasti kun muistin kuinka olin ollut omia ensimmäisiä semejäni stressaamassa vuosi sitten. Nupittamassa Kasperia, kertaamassa koulurataa ja näpeltämässä omia putipuhtaita varusteitani. Se oli ollut minulle aivan normaalia arkea silloin. En olisi ikinä uskonut, että vuosi siitä olisin tässä, vaikka sisimmässäni tiesinkin, että vuoteni Leppävaarassa olivat lopuillaan.


Tietysti olen vielä nuori itsekin, tietysti vielä pääsen ratsaille ja onhan minulla hevosia ja mahdollisuuksia elämässäni. Mutta en malta olla ajattelematta, että elin jo kultavuoteni ratsastuksen saralla ja mietin, miten enää nousen ratsaille samalla motivaatiolla ja innolla ja etsin tapaa päästä kisakentille. Nopeaa ratkaisua säännöllisen ratsastuksen pariin minulla ei ole ja se tätä asiaa mutkistaakin eniten - se, että pääsen näkemään tuttuja ja uusia hevosia ja harjaamaan niitä kerran kahdessa viikossa ei vielä ole se, mitä etsin. Näen itseni juuri nyt pääasiassa harrastelijana ja ihmisenä, joka oleskelee hevosten kanssa terapian ja ilon takia, mutta en voi olla haaveilematta aluekisoista ja aktiivisesta vuokrasuhteesta jonkun taitavan ja ihanan hevosen kanssa. Ehkäpä vielä joku päivä minulla on varaa ja taitoa elää tätä unelmaani, on niitä oudompiakin asioita saavutettu elämässä.


Kuukauden opetus: Asiat muuttuvat, mielipiteet vaihtuvat ja ne saavatkin vaihtua. Sinulla on oikeus ajatella mitä haluat. Yhden päivän aikana voit kokea tunteiden koko kirjon ja joinain aikoina mikään ei tunnu miltään. Mennyt on mennyttä ja tulevaisuudessa odottaa ainakin jotakin parempaa, kunhan olet kärsivällinen, yrität kerta toisensa jälkeen ahkerammin ja pysyt positiivisena.
Pitkästä aikaa minä koen, että elämäni on kuin kasassa, vaikken voi nähdä tulevaisuuttani edes viikko eteenpäin tai sanoa varmaksi, mitä teen syksyllä.

torstai 19. toukokuuta 2016

Pähkinäsilmät ja silkkiturpa


Olipa kerran pieni tyttö nimeltä Pähkinäsilmät. Hän eli kauniissa kylässä, keskellä tiheää ja tummaa metsää, perheensä ja hevosensa kanssa. Hevonen oli syvän tummanruskea kuin kylätien lipevä hiekka ja multa, ja sen silmät säihkyivät, kun kirkas valo taivaalla iski niihin keskipäivän aikaan. Hevosen yönmusta tuuhea harja hulmusi sen laukatessa pitkin kylän ulkopuolista niittyä. Useimmiten Pähkinäsilmät juoksi perässä tai otti ja hyppäsi hevosensa selkään. Yhdessä he viettivät elämänsä kesää, ennenkuin talvi tulisi ja muuttaisi kaiken...


Blogin nimi on muuttunut!
Pähkinäsilmät ja silkkiturpa on blogin uusi identiteetti.

Vanha nimi eli elämänsä ja hyvän sellaisen, muttei tuntunut enää omalta ja sopivalta lähdettyäni Leppävaarasta. Toivon, että uusi nimi miellyttää lukijoitani yhtä lailla kuin siitä itse pidän. 

Viime perjantaina suljn ympyrän ja kävin vierailemassa Leppävaarassa. Vierailu oli ihana ja nostalginen. Niin paljon oli muuttunut ja niin paljon pysynyt samana. Oli upeaa nähdä, miten hyvin kaikilla oli siellä olla. Tuplasti upeampaa oli päästä näkemään Cabua ja Rasmusta. Pojat muistivat minut, vietimme muutamat arvokkaat tunnit yhdessä ja alkuillasta lähdin sydän pursuten onnea.
Vierailut Leppävaaraan eivät näin toukokuun lopussa tunnu loppuvan. Sunnuntaina lähden sinne jälleen, tällä kertaa nautiskelemaan alkukesän auringosta, säihkyvistä kisavarusteista ja vuosittaisista seuramestaruuksista, joissa vuosi sitten debytoin ja sain onnekseni neljännen sijan upean ruusukkeen rinnalleni. Tällä kertaa roolini ei tietenkään ole ratsailla mutta uskollinen kamerani lähtee seuralaisekseni ja toivon mukaan säät sallivat ottaa upeita kuvia ystävistä ja ihanista Leppävaaran hevosista.

Ihanaa loppukevättä ja niille, jotka vielä ovat koulussa - onnea koeviikkoon! Minulla on enää kaksi viikkoa valmistumisen odottamista jäljellä enkä voi sitä uskoa. Totta se kuitenkin on, pian saan jo vetää lakin päähäni ja nauttia herkkulakon päättymisestä kakkupöydän ääressä.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Kysymyksiä ja vastauksia elämän mutkista

Aika on katoavainen asia kuten on elämäkin. Joskus sekunnit tuntuvat riipivän pitkiltä, kun joskus tunti saattaa kadota sormia napsauttamalla. Joskus se aika, joka meille on tarjoiltu, loppuu liian lyhyeen ja kaari katkeaa. Elämä kuitenkin jatkuu, asiat muuttuvat, päivät pitenevät ja kuukaudet vaihtuvat. Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu, niinhän sitä sanotaan - tällä hetkellä se on varsin ajankohtainen lausahdus kuvailemaan omaa elämääni.


Kun jätin taakseni Leppävaaran, en tiennyt mitä ajatella tai minne mennä. Kaikki oli epäselvää jokaisella elämäni rintamalla. Nyt ylioppilasjuhlani lähestyvät, tiedän valmistuvani, ja näen jo hieman eteenpäin elämääni. Kaikki tuntuu selvemmältä ja paremmalta. Päiväni tänään oli rankka mutta vastakohdat painottavat toisiaan. On kumma, miten nopeasti asiat voivat muuttua ja huonosta ja surullisesta päivästä tulla upea ja iloinen, täynnä hymyn nostattavia sattumuksia ja naurunaiheita ja miten jotkin asiat voivat tuntua niin epävarmoilta joskus ja jonakin päivänä vain selkeytyä. Huonojen uutisten vastapainoksi sain tänään siis hyviä uutisia. Liian tarkkoihin yksityiskohtiin en lähde jännitystä ylläpitääkseni mutta voin paljastaa, että näillä uusilla ystävilläni, kahdella avautuneella ovella, on yhteensä kahdeksan kaviota ja heistä varmasti kuullaan vielä joku päivä ;)

Hevosten lisäksi olen selvitellyt ajatuksiani sosiaalisen median ja blogini osalta. Olen jo pitkään pohtinut bloggaamista ja sen merkitystä itselleni.

Olenko itsekäs ja itsekeskeinen, kun kirjoitan itsestäni internetiin ja julkaisen kuvia elämästäni muiden nähtäväksi?
Onko kirjoittamisellani merkitystä?
Onko bloggaamisessa mitään järkeä, kun lukijamäärät ovat pieniä?



Kysymyksiä on ollut monia mutta olen tullut siihen tulokseen, että teen tätä itseäni varten ja jatkan blogin kirjoittamista omasta halustani. En ole kuuluisa, enkä halua suuren blogin pyörittäjäksi. Yksinkertainen totuus on, että nautin kirjoittamisesta. Siinä kai kaikki perustelut, mitä blogin kirjoittamiseen tarvitsen. Olen aina rakastanut itseni ilmaisua sanojen ja tarinoiden muodossa kuin myös kuvataiteen kautta. Blogi on tapa, jolla saan säännöllisin väliajoin kirjoittaa, pohtia, ilmaista itseäni ja laittaa esille valokuvia, joita olen ottanut ja kerrata elämäni tapahtumia. Julkinen sivusto täynnä elämäni sattumuksia, on omalla tavallaan riski mutta sellainen, jonka olen suostunut ottamaan siitä lähtien kun vuonna 2010 perustin oman Facebook-tilini. Nykypäivän ihmisen elämä on monilla tavoin varsin julkista, oli kyseessä sitten Hollywoodin stara tai perusjunnu Espoosta.

Näiden ajatusten pohjalta voin todeta hyvillä mielin, että blogini jatkaa matkaansa. Nimi Läsipäätiimi on kulkenut mukanani jo vuosia, mutta se saattaa vaihtua, sillä tiimissä ei tunnu enää kulkevan läsipäisiä kavioeläimiä. Niin paljon kuin olen kulkenut poispäin Leppävaarasta viimeisten kuukausien aikana, tuntuu tilanteeni juuri nyt siltä, että olen valmis katsomaan hetkeksi taaksepäin. Vielä hetki sitten vierailu Leppävaarassa tuntui myrkyltä suussani - ei siksi, että minulla olisi mitään negatiivista Leppävaaraa kohtaan, vaan siksi, että pelkäsin sitä miltä palaaminen tuntuisi. Lähinnä mahdottomalta. Nyt olen päässyt mielentilaan, jossa haluan palata ja muistella menneitä. Nähdä ystäviä, neli- ja kaksijalkaisia. Voi siis hyvin olla, että astelen tuttua käytävää pitkin jo pian enkä malta odottaa!

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Isona minusta tulee valokuvaaja

Kevät etenee hurjaa vauhtia ja penkkareista on jo kaksi kuukautta. Mihin aika oikein valuu? Miten päivät ovat ohi yhdessä silmänräpäyksessä ja viikot vaihtuvat sormia napauttamalla? En tahdo pysyä mukana.

Tänä keväänä kaikkien huulilla ovat sanat 'ammatinvalinta', 'pääsykokeet', 'korkeakouluopinnot', 'laudatur' ja 'tulevaisuus'. Minun tulevaisuudennäkymäni ovat vielä harmillisen sumeat. En tiedä mihin lähteä tai mitä tehdä, mutta se on okei. Seuraavien vuosien aikana aion kokeilla ja testata kaikkea, mitä keksin.

Ensimmäisenä, tai ainakin juuri nyt, aion antaa valokuvaamiselle kunnon mahdollisuuden. Monet tietävät minun rakastavan valokuvaamista ja tehneen sitä kauan ja kummatkin ovat totta.
Siksi aion alkaa mainostamaan mahdollisuutta ostaa minulta tilausvalokuvauksia.

Ajatus on kytenyt päässäni jo pitkään mutta vasta tänä keväänä ostettuani uuden putken olen voinut tosissani ajatella asiaa.


Olen 19-vuotias opiskelija ja itseoppinut harrastevalokuvaaja. Takanani on neljä vuotta järjestelmäkameroilla ahkeraa ja säännöllistä kuvaamista ja sitä ennen vähintäänkin kolme vuotta pokkareilla kuvaamista. Olen valokuvannut erilaisissa näyttelyissä, kisoissa ja tapahtumissa kuin myös tuttujeni lemmikkejä ja vapaana liikkuvia eläimiä. Keskityn lähinnä juurikin eläinten eli maatilaeläinten, villieläinten, hevosten ja koirien kuvaamiseen mutta viimeaikoina olen kuvannut ihmisiä ja vuosien varrella myös luontoa. Pidän kuitenkin ehdottomasti eniten hevosten ja koirien kanssa työskentelystä ja niiden kuvaajana itseäni myös mieluiten mainostan.

Teen tilausvalokuvauksia Espoon ja Helsingin alueella. Hinnastoni lähtee 20 eurosta ja se käsittää valokuvien ottamisen, muokkaamisen ja matkakulut. Hinta nousee maltillisesti mitä laajemmasta tai kauempana olevasta tilauksesta on kyse. Kuvat julkaistaan pääasiassa kuvasivustollani, jonka linkin löydät alempaa.

Jos kiinnostuit ja haluat tietää lisää, ota yhteyttä!
Sara Pajunen
Email: pajusensara@gmail.com
Facebook-sivut

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Ympyrä sulkeutuu // kevään kuulumisia

Hei rakas blogi. Aivan kuin viime näkemästä olisi pieni ikuisuus, ja niin onkin. Talviunestakin kuitenkin täytyy herätä joskus, ja ajattelin aloittaa elvytysprosessin kertomalla teille kevään kuulumisia.

Kevät on jo pitkällä ja vuoteni lukiossa lopuillaan. Toissapäivänä kirjoitin viimeiset kirjoitukseni ja voin ensi tiistaina virallisesti sanoa, että olen ulos lukiosta ja odotettua paremmilla arvosanoilla, mikä sitäkin upeampi asia sanoa ääneen!
Eilen vietin syntymäpäiviäni. Täytin 19 vuotta, ja se jos mikä tuntuu hurjalta ja epätodelliselta. Sain syntymäpäiväksi kaksi asiaa: kevätsään ja jotain, mikä saa minut vielä seuraavanakin päivänä aivan sanattomaksi ja perhoset pyörimään vatsassani.

Toissapäivänä äitini kertoi, että valitettavasti hän ei voinut vielä torstaiksi (31.3.) ostaa syntymäpäivälahjaani ja hänen aamukiireensä takia myös juhlinnat siirtyivät iltapäivälle. Harmittelin asiaa, mutta annoin olla. Iltapäivällä kahvipöydässä hän julisti, mikä lahjani on. Hevonen. Sana, jota en olisi uskonut kuulevani, ikinä.

Asian laita kuitenkin on, että vuoteni ratsastuskouluoppilaana, vuokraajana ja hevostenhoitajana ovat ohitse. Astun seuraavan askeleen ja rupean etsimään omaa hevosta. Olen sanaton, niin kiitollinen ja niin innoissani. En malta odottaa, mitä kevät tuokaan tullessaan. Tietysti lähdin etsimään mahdollisia hevosia internetin välityksellä, kuten usein olen ennenkin etsinyt ja haaveillut. Ette usko miten epätodellista oli katsella hevosia aivan oikeissa ostomielissä. Paljon kiinnostavia hevosia markkinoilla tietysti on, mutta budjetin ansiosta valitettavasti ne pyhän yrjön kouluhevoset jäävät välistä.

Mitä pidempään katselin ostoilmoituksia eilen illalla ja yöllä, sitä pidemmälle pääsin yhteisymmärrykseen itseni kanssa siitä, millaisen hevosen haluan. Puoliverinen, ehkä eestinratsuhevonen kuten Rasmus, ja ehdottomasti ruuna. Yleishevonen, joka taitaa niin kouluratsastuksen kuin hyppää mielellään pieniä. Ikä ehdottomasti alle 15 vuotta, mutta yli 7. Rakastan nuoria hevosia, mutta en toden totta ole valmis tai halukas kouluttamaan hevostani. Lempivärini on tietysti se ihana punarautias, jota niin moni lempihevoseni Leppävaarastakin edustaa. Mikäli siis mahdollista, katselen tietysti sen värisiä hevosia.

Selaillessani ehdotuksia, päädyin miettimään vaatimuksiani. Rasmus ja Cabu täyttävät ne täydellisesti. Tulimme tänään aamupäivällä äitini kanssa päätökseen, että aiomme ottaa illalla yhteyttä tallille ja kysyä, millä hinnalla he myisivät jomman kumman. Olen niin innoissani!!



Aprillia, aprillia!

maanantai 15. helmikuuta 2016

Mitä ei ole varastettu, löytyy aikanaan

Helmikuu on edennyt tyhjissä, vaikkakin työntäyteisissä tunnelmissa. Kevään ylioppilaskirjoitukset ovat alkaneet, penkkarit ovat torstaina, valmistumiseen on alle kolme kuukautta - pää on kieltämättä pyörällä.

Ylpeä taiteilija ensimmäisessä taidenäyttelyssään

Plakkarissa on myös päälle kaksi viikkoa ilman Leppävaaraa ja hevosia. Viimeksi kesälomalla otin taukoa hevosista tällä tavalla. Lyhyt tauko on saanut huomaamaan miten paljon ne hevoset pyörittivät elämääni, jossa on toki viimeisen lukiokevään ansiosta paljon kaikkea. Koska kaipaus hevosten pariin on kova, olen tällä viikolla lähettänyt useampaan osoitteeseen viestiä hoitohevosista, vuokrahevosista ja muista sopimuksista. Etsinnässä on siis uusi hevosystävä! :)


Vielä ei ole onnistanut, enkä näin nopeaa toimintaa uskaltanutkaan toivoa. Uudistusten toivossa, ja äkkinäisen kevään ja sitä seuranneen "takatalven", olen kuitenkin muovannut blogin keväisempään malliin. Kevään edetessä tämä heppatyttö toivoo kovasti löytävänsä uusia tuulia harrastuksensa alle, muodossa tai toisessa.


Ensisijaisesti etsin tällä hetkellä hoitohevosta, sillä opiskelijabudjetointini takia harmillisen moni ihastuttava vuokrahevonen jää pois. Ehkäpä voitan vielä lotossa ja voin pistää haisemaan hevospuolella ;) Jos te ihanat lukijat tiedätte, että jostain löytyy rakastavaa ja ahkeraa hoitajaa/ratsastajaa vailla oleva hevonen, kertokaa ihmeessä. Olen enemmän kuin innokas pääsemään hevosten pariin.


Seuraava asia liittyykin vahvasti siihen, miten isken itseni hevosten seuraan. Omistukseeni on nimittäin löytynyt uusi kameranputki! Tamronin 70-300mm putki on ollut unelmana jo jonkun aikaa ja vihdoinkin budjetista venyi sen ostamiseen, mikä tarkoittaa sitä, että erittäin mielelläni lähden kuvaajaksi! Jos siis kaipaat melko osaavaa hevos/eläin/ihmis/luontovalokuvaajaa, ota yhteyttä ja sovitaan molemmille sopiva päivä :) 
Kuvajälkeä saa tutkia tarkemmin kuvasivustoltani, jolle pääsee navigaation linkistä "kuvasivusto".

Toivottavasti kaikkien kevät on lähtenyt upeasti käyntiin, koin tarpeelliseksi selvittää pienelle lukijakunnalleni, mitä elämä on itselle tuonut tullessaan!

lauantai 30. tammikuuta 2016

Tien alussa lähdin taivasta tavoittamaan



How lucky i am to have something that makes saying goodbye so hard.”
- A.A. Milne

Siitä on nyt noin 9 vuotta, kun ensimmäisen kerran astuin kotiovelleni. Se narahti avautuessa äänekkäästi ja kolahti kiinni. Sen toisella puolella avautui nuoren tytön silmissä uskomaton näky, metri toisensa jälkeen karsinoita, poneja ja hevosia. Tuijottavia, uusia silmäpareja ja lämpöinen tallin tuoksu. Heinää, purua, karvoja, hörinää ja hirnuntaa. Se oli jännittävää ja pelottavaa.


Nämä asiat ovat minulle nykyään arkipäivää ja elän omalla tavallaan unelmaa. Pieni Sara, vuonna 2007, ei olisi ikinä voinut kuvitella 18-vuotiaan itsensä elämää tai sitä miten pitkälle hän on astellut kivistä tietään. Joskus sitä on vaikea uskoa nykyäänkään mutta mielestäni on tärkeää välillä olla ylpeä itsestään ja saavutuksistaan kuinka vähäisiä ne olisivatkaan ja kuinka vaikealta elämä tuntuisi niistä huolimatta.



Vanhempi minäni ymmärtää myös jotain muuta, mitä nuori tyttö ei osannut vielä käsittää. Hän tietää, että joskus pitää myös osata päästää irti ja joskus on pakko päästää irti vaikkei se mukavalta tuntuisikaan. Tällä kertaa jätän hyvästit kodille, pienelle maailmalle Leppävaaran metsissä, jonne olen vuosien varrella paennut muuta maailmaa enemmän kuin useamman kerran. Paikan, jossa olen oppinut elämästä yhtä paljon kuin koulussa ja viettänyt vähintään yhtä paljon aikaa. Tähän päätökseen lähteä en herännyt yhdessä yössä enkä ole siitä tosissaan vieläkään varma. Ihminen ei ole koskaan mistään varma - joskus vaaditaan hyppy tuntemattomaan ja nyt on minun aikani ottaa sellainen.



Leppävaara jää aina sydämeeni enkä unohda sitä kaikkea valtavaa määrää mitä opin siellä. En unohda ikinä ihmisiä, hevosia tai tuhansia ratsastustunteja. Jokaikinen sielu, ihmisen kuin eläimenkin, jonka olen tavannut tallin käytävillä vuosien varrella on ollut minulle rakas ja vaikea päästää irti. Onneksi me ihmiset muistamme - en aio unohtaa niitä jaettuja nauruja, kyyneleitä ja kiitollisuuden tunteita, joita sain kokea. Jätän toisen kotini haikein mutta odottavin tuntein. Tiedän kokemuksesta, että edessäpäin minua odottaa jotain muuta. Kivinen tie kaartaa eri suuntaan mutta sitä ympäröivät yhtä kauniit, vain erilaiset maisemat. Ehkäpä löydän vuokrahevosen tai oman hevosen, ehkä en. Hevosista en kuitenkaan luovu - sen tiesin siitä päivästä lähtien kun ensimmäisen kerran Leppävaaran ratsastuskoulun käytävillä kävelin pienenä keskenkasvuisena kakarana.




Jo pitkään olen miettinyt tapoja lähteä. Lähteminen tuntui aluksi pakottamiselta, sillä jätän jälkeeni niin monia rakkaita hevosia ja ihmisiä. Vähitellen olen lämmennyt ajatukselle, enkä näe poistumista enää pelkästään lähtönä, vaan myöskin sinä eteenpäin siirtymisenä, mitä toivon sen olevan. Käsitin tämän kun tajusin, että haluan jatkaa eteenpäin.


Kiitos on ainoa sana, jonka osaan enää tässä vaiheessa sanoa. Kun tallilta on kävelty pois, arkku tyhjennetty ja hyvästit sanottu sydän kurkussa, on varsin tyhjä olo.
Kiitos siis ystäväni.
Kiitos Domani.
Kiitos Rasmus.
Kiitos Cabu.
Kiitos viimeisistä tallipäivistäni.



"Have the courage to do what you're not ready to do."
- Richie Norton


maanantai 4. tammikuuta 2016

Jostain takaa merten ja mantujen löydän unelmieni maan

 Somewhere in time's own space
There must be some sweet pastured place
Where creeks sing on and tall trees grow
Some paradise where horses go,
For by the love that guides my pen
I know great horses live again.

-Stanley Harrison

Kukapa meistä ei unelmoisi? Nuoresta pitäen meitä opetetaan katselemaan maailmaa, tutustumaan sen ihmeisiin ja ajattelemaan kaikkea mitä voimme saavuttaa, löytää ja oppia. Tänään ajattelin listata teille "bucket list"-tyylisesti 8 hevosaiheista paikkaa ja asiaa, jotka haluan kokea ennen kuolemaani.

Maailma on myös nelijalkaisten ystäviemme osalta monipuolinen ja laaja. Jokainen maa tuntuu omistavan omat tapansa hevosten pitämisessä ja hevoskulttuurissa ja minusta jokainen maa on uniikki ja näkemisen arvoinen. Minulla on kuitenkin selviä suosikkeja ympäri maailmaa - asioita, jotka vain haluan nähdä omin silmineni ja kokea.
Kyseiset kokemukset eivät ole missään tietyssä järjestyksessä alla ja niiden kuvat on kopioitu laillisesti Flickr.comista.

1. Espanjalainen ratsastuskoulu





Ensimmäisenä listalleni pongahti Espanjalainen ratsastuskoulu. Tarvitseeko tätä edes kyseenalaistaa? Kyseinen ratsastuskoulu on mielestäni ainoa laatuaan ja olisi varmasti upea paikka vierailla. Ratsastuskoulu sijaitsee Wienissä ja se on ympäri maailmaa tunnettu upeista perinteistään ja kauniista lipizzanhevosistaan. Lipizzanhevoset ovat mielestäni kauniita hevosia ja olen ollut onnekas saatuani tutustua entiseen hoitohevoseeni Dominikiin, joka oli nuori lipizzaruuna. Espanjalaisessa ratsastuskoulussa hevoset ovat kuitenkin aivan omaa luokkaansa ja kaikki varmasti pystyvät hahmottamaan mielessään hyppytemput kuten Levaden ja Capriolen.

2. Perinteinen espanjalainen ratsastus



Vaikka jatkamme samanlaisella espanjalaisella teemalla, viehättää perinteinen espanjalainen ratsastus minua aivan omalla tavallaan. Barokkihevoset ovat aina viehättäneet minua, sillä ne ovat näyttäviä mutta seesteisiä hevosia ja niillä on pitkät perinteet. Matkaa Espanjaan piristäisi todella hyvin käynti ratsastusnäytöksessä, jossa saisi unelmoida omasta andalusialaisesta tai vain ihailla kauniita hevosia upeissa varusteissa. Espanjalaiset perinteet ovat myös hyvin kaukana Suomessa totutusta käytännöllisestä hevostelusta, johon kuuluu länget ja kuokka, mistä syystä ne kiinnostavat minua perisuomalaista harrastajaa.

3. Lännenratsastus Amerikanmaalla





Jotenkin kummasti seuraavat neljä kohtaa ovat enemmän vaelluspainotteisia. Se ei kuitenkaan vähennä niiden arvoa vaan minun kohdallani ennemminkin lisäävät kiinnostusta. Vaeltaessa hevosen selästä käsin pääsee tutustumaan hevoseen ja luontoon aivan eri tavalla kuin kiertämällä rataa kentällä miettien ainaisia puolipidätteitä. Luonto ympäröi sinua ja näet upeita maisemia ja pääset rentoutumaan. Parhaimmassa tapauksessa vaellukset kestävät päiviä eikä se todellakaan haittaisi minua esimerkiksi sellaisessa paikassa kuin Pohjois-Amerikan preerioilla.

Lännenratsastusta olen päässyt kokeilemaan jo nuorena oltuani lännenratsastukseen erikoistuneella Jokirannan ratsastuskoululla kesäleirillä. Leiri oli todella mielenkiintoinen kokemus nuorelle tytölle ja lännenratsastuksen rentous jäi aina kiinnostamaan minua. Lännensatulassa olisi varmasti todella mukavaa vaeltaa.

Mikä Amerikan hevosperinteissä myös kiinnostaa ovat villimmät lajit kuten "barrel racing" ja tietysti karjan paimennus vanhan kunnon ranchilla.

4. Islanti





Tämä lista ei olisi mitään ilman Islantia. Islanninhevoset ja Islanti ovat olleet niin pitkään unelmalistallani kuin olen hevosia harrastanut. Kuten lännenratsastusta, kokeilin myös islanninhevosilla ratsastusta hyvin nuorena ensimmäisen kerran. Olen ollut kahdella islanninhevosleirillä ja kolmella muutaman tunnin issikkavaelluksella elämäni aikana puhumattakaan kerroista kun olen noussut jollakin tavallisella tallilla islanninhevosen selkään. Olen myös hypännyt esteitä islanninhevosella, ja tippunut, mistä ei sitten puhutakaan enempää... (Ei kuulu ylpeyden hetkiini)

Islanti on upea ja erikoinen maa ja viehättää ehdottomasti karun luontonsa ja ikonisten villihevostensa takia. Kukapa ei haluaisi käyskennellä villihevosten keskellä?
Islanninhevosten askellajit, töltti ja passi, ovat mahtavat istua ja pienten sitkeiden hevosten kanssa on upeaa vaeltaa. Niiden kotisaarella se olisi varmasti kahta mahtavampaa. Näillä hevosilla tulee aina olemaan paikka sydämessäni ja toivon joku päivä saavani mahdollisuuden tutustua niiden kuvankauniisiin kotiseutuihin.

5. Norjanvuonot


 

Jokin siinä koskemattomassa luonnossa minua sykähdyttää - huomaako sen kenties tästä listasta? Seuraavana listassa on Norja, vuonot ja norjanvuonohevoset. Nämäkin sitkeät pienet karvaiset ponit ansaitsevat paikan listassani, sillä mikä ei olisikaan upeampaa kuin vaeltaa katsomaan Norjan tunnettuja maisemia, vuonoja, näiden suloisten ponien selästä käsin. Aiemmin olen päässyt maastoilemaan vuoniksella ja se oli aivan mahtavaa. Pienet sitkeät hevoset ovat näköjään myös minulle sellainen "soft spot".

6. Aavikkoarabit



Sitten siirrytään takaisin eksoottisempiin maisemiin. En varmasti ole ainoa, joka varttui Mustan Orin ja sen kaikkien mahdollisten variaatioiden parissa? Muistan hyvin selvästi erään elokuvan - jonka katsoin aivan liian monta kertaa - jossa musta ori oli upea villi arabianhevonen. Se pyydystettiin aavikolta ja elokuvassa oli maagisia kohtauksia jylhissä maisemissa villihevosten parissa.

Seuraava kosketukseni aavikkohevosiin oli, kun kuuntelin nuorena tyttönä tarinaa siitä kuinka isäni oli Afrikassa ja pääsi ratsastamaan hiekkaisiin maisemiin. Hänen hevosensa vikuroi eikä lähtenyt laukkaamaan, sillä isäni ei osannut käskeä sitä, ja minä nauroin tarinalle. Nyt vanhempana pystyn kuvittelemaan, kuinka maaginen kokemus paahtavan auringon alla ratsastaminen on varmasti ollut.

7. Hacking with a british accent



Iso-Britanniaan olen halunnut lähteä hyvin, hyvin pitkään. Se on paikka, johon olen suunnitellut vielä joku päivä jopa muuttavani. Muistan pitkään suunnitelleeni serkkuni kanssa kahvilan avaamista jonnekin kylään. Tämä on tietysti hyvin kaukainen ja kulunut idea mutta kaiken kaikkiaan brittien tavat, kulttuuri ja saarien luonto tuntuvat houkuttelevilta. Kaikkein suurin houkutus on kuitenkin se miten isossa osassa ratsastus tuntuu olevan Briteissä. Haaveilen takapihatallista, jossa voisin pitää itselleni, tulevalle aviomiehelleni ja lapsilleni omia hevosia ja voisimme perheenä ratsastaa upeissa maastoissa. Korkealentoista ehkä mutta saapa sitä unelmoida.

Briteissä on perinteistä lähteä kettujahtiin tai maastoilemaan suurella joukolla ja se on kokemus, johon tässä listassa haluan erityisesti keskittyä. Maastoilua kutsutaan sanalla "hacking" ja se on, miten olen siis käsittänyt, periaatteessa maastoilua ja maastoesteiden hyppäämistä. Kettujahti on aivan asia erikseen ja selvästi asiallisempi tapahtuma. Kaikki kaikessa sellainen yhteisöllinen ratsastus, perinteiset varusteet ja villi meno pelloilla ja metsäteillä kuulostaa ihanalta. Saattaisimpa jopa hypätä ojan tai risupuskan yli, jos sille tielle sattuisin!

8. Shetlandinsaaret



Viimeisimpänä muttei todellakaan vähäisimpänä haluaisin ehdottomasti päästä näkemään Shetlandinsaaret. Kauas pois Briteistä ei tässäkään listan viimeisessa kohdassa päästä mutta hieman pohjoisemmaksi kuitenkin. Shetlandinsaaret ovat pienten karvaisten ponien alkuperäsaari ja koostuvat yhdestä isosta saaresta ja muutamasta pienemmästä. Niitä ovat asuttaneet nämä pienet ponit jo vuosisatoja ja niitä liikkuu siellä vapaana vieläkin kuten Islannissa ja joissakin muissakin kolkissa maailmaa.

Shetlandinsaarissa on vain jotain niin alkukantaista ja mielenkiintoista, että tahdon siellä käydä. Kyse ei ehkä ole niinkään elämyksestä kuin mahdollisuudesta päästä luonnon ääreen ja lähes tutkimusmatkalle.


~

Siinä oli uuden vuoden kunniaksi hieman unelmointia. Ovatko nämä paikat sellaisia, joissa rakkaat lukijani olette jo käyneet tai haluaisitte itsekin käydä? Pahoittelen jos jotkut faktani ovat vääriä, kertoilen täällä pääasiassa omasta muististani ja kokemuksistani.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Page 1 of 366, chapter 1



Niin se vuosi vain kirmasi ohi kuin villi varsa ensimmäistä kertaa kesälaitumella. Ennen kuin huomasinkaan olin 18-vuotias, tanssinut tanssiaisissa, saanut ensimmäisen kunnon työpaikkani, viettänyt aikaa rannalla, aloittanut viimeisen lukiovuoteni ja kirjoittanut ensimmäiset ylioppilaskirjoitukseni. Mihin se kaikki aika vain lipesi? 365 päivää ja lähes 9000 tuntia tuntuvat todella pitkältä ajalta mutta ne katosivat kuin sormia napsauttamalla.

Sitä aina ajattelee uutta vuotta maailmaa muuntavana vuotena, jolloin sinusta tulee parempi ihminen, taitavampi ratsastaja, hyväntekijä ja tietysti treenaat itsesi myös kesäkuntoon. Ensimmäinen päivä tammikuuta ja olet puhtia täynnä, valmis näyttämään maailmalle kuka oikeasti olet. Ja hyvä niin. 2016 tulee olemaan minulle, kuten monelle muullekin, hyvin erikoinen, erilainen ja muistorikas vuosi. Valmistun tänä vuonna. Olen siitä vihdoinkin varma.

Kevään muuttuessa kesäksi vuoteni kuitenkin oikeasti vasta alkaa. Saan päähäni valkolakin ja astelen hymysuin aivan erilaiseen maailmaan, jonka ulkomuodosta en tiedä mitään. Se pelottaa minua ja minua ärsyttää etten kykyene näkemään tulevaisuuteni. Olisi mukavaa, jos voisin varmistua jatko-opiskelupaikasta ja olla sataprosenttisen varma, että kykenen elämään omillani jossakin uudessa kaupungissa uusien ihmisten, hevosten ja haasteiden keskellä... mutta en pysty.

Luottaen ajankulun nopeuteen kohta on jo helmikuu ja astun penkkarirekkaani jossakin hulvattomassa asussa taskut täynnä karkkia ja nautin elämästä. Niin aion nauttia, vaikka joutuisinkin elämään päivä kerrallaan. Helmikuussa on abivuoden hurvitteluiden lisäksi edessä myös erään pitkän matkan päättyminen ratsastukseni päättyessä Leppävaarassa. Yksi iso kysymysmerkki lisää elämääni, sillä harrastuksen jatkumismuoto on vielä vaakalaudalla. Erilaista elämä ilman Leppävaaraa tulee kuitenkin olemaan, enkä tiedä miten valmistautua tammikuun viimeistä perjantaita varten. En tiedä voiko lähes 9 vuotta kestäneen tarinan loppua varten edes valmistautua.

Vuosi sitten tein kolme lupausta blogissani. Minua harmittaa, etten katsonut taaksepäin niihin silloin kun olisin tarvinnut ohjaavaa kättä elämässäni mutta alitajuisestikin saavutin ne tavalla ja toisella. Olen edennyt ratsastajana paljon enkä halua olla vaatimaton kun sanon, että olen ylpeä siitä kuinka olen päässyt kisaamaan tasoa korkeammalle. Luotan nyt enemmän taitoihini ja uskallan jatkaa kehittymistä tietäen, että ajallaan pystyn mihin vain.

Kiitän vuotta 2015, vaikkei se todellakaan ollut helppo, ja odotan innolla vuotta 2016.