Tien alussa lähdin taivasta tavoittamaan

”How lucky i am to have something that makes saying goodbye so hard.”

- A.A. Milne

Siitä on nyt noin 9 vuotta, kun ensimmäisen kerran astuin kotiovelleni. Se narahti avautuessa äänekkäästi ja kolahti kiinni. Sen toisella puolella avautui nuoren tytön silmissä uskomaton näky, metri toisensa jälkeen karsinoita, poneja ja hevosia. Tuijottavia, uusia silmäpareja ja lämpöinen tallin tuoksu. Heinää, purua, karvoja, hörinää ja hirnuntaa. Se oli jännittävää ja pelottavaa.

Nämä asiat ovat minulle nykyään arkipäivää ja elän omalla tavallaan unelmaa. Pieni Sara, vuonna 2007, ei olisi ikinä voinut kuvitella 18-vuotiaan itsensä elämää tai sitä miten pitkälle hän on astellut kivistä tietään. Joskus sitä on vaikea uskoa nykyäänkään mutta mielestäni on tärkeää välillä olla ylpeä itsestään ja saavutuksistaan kuinka vähäisiä ne olisivatkaan ja kuinka vaikealta elämä tuntuisi niistä huolimatta.

Vanhempi minäni ymmärtää myös jotain muuta, mitä nuori tyttö ei osannut vielä käsittää. Hän tietää, että joskus pitää myös osata päästää irti ja joskus on pakko päästää irti vaikkei se mukavalta tuntuisikaan. Tällä kertaa jätän hyvästit kodille, pienelle maailmalle Leppävaaran metsissä, jonne olen vuosien varrella paennut muuta maailmaa enemmän kuin useamman kerran. Paikan, jossa olen oppinut elämästä yhtä paljon kuin koulussa ja viettänyt vähintään yhtä paljon aikaa. Tähän päätökseen lähteä en herännyt yhdessä yössä enkä ole siitä tosissaan vieläkään varma. Ihminen ei ole koskaan mistään varma - joskus vaaditaan hyppy tuntemattomaan ja nyt on minun aikani ottaa sellainen.

Leppävaara jää aina sydämeeni enkä unohda sitä kaikkea valtavaa määrää mitä opin siellä. En unohda ikinä ihmisiä, hevosia tai tuhansia ratsastustunteja. Jokaikinen sielu, ihmisen kuin eläimenkin, jonka olen tavannut tallin käytävillä vuosien varrella on ollut minulle rakas ja vaikea päästää irti. Onneksi me ihmiset muistamme - en aio unohtaa niitä jaettuja nauruja, kyyneleitä ja kiitollisuuden tunteita, joita sain kokea. Jätän toisen kotini haikein mutta odottavin tuntein. Tiedän kokemuksesta, että edessäpäin minua odottaa jotain muuta. Kivinen tie kaartaa eri suuntaan mutta sitä ympäröivät yhtä kauniit, vain erilaiset maisemat. Ehkäpä löydän vuokrahevosen tai oman hevosen, ehkä en. Hevosista en kuitenkaan luovu - sen tiesin siitä päivästä lähtien kun ensimmäisen kerran Leppävaaran ratsastuskoulun käytävillä kävelin pienenä keskenkasvuisena kakarana.

Jo pitkään olen miettinyt tapoja lähteä. Lähteminen tuntui aluksi pakottamiselta, sillä jätän jälkeeni niin monia rakkaita hevosia ja ihmisiä. Vähitellen olen lämmennyt ajatukselle, enkä näe poistumista enää pelkästään lähtönä, vaan myöskin sinä eteenpäin siirtymisenä, mitä toivon sen olevan. Käsitin tämän kun tajusin, että haluan jatkaa eteenpäin.

Kiitos on ainoa sana, jonka osaan enää tässä vaiheessa sanoa. Kun tallilta on kävelty pois, arkku tyhjennetty ja hyvästit sanottu sydän kurkussa, on varsin tyhjä olo.

Kiitos siis ystäväni.
Kiitos Domani.
Kiitos Rasmus.
Kiitos Cabu.
Kiitos viimeisistä tallipäivistäni.

"Have the courage to do what you're not ready to do."
- Richie Norton