”How lucky i am to have something that makes saying goodbye so hard.”
-
A.A. Milne
Siitä
on nyt noin 9 vuotta, kun ensimmäisen kerran astuin kotiovelleni.
Se narahti avautuessa äänekkäästi ja kolahti kiinni. Sen toisella
puolella avautui nuoren tytön silmissä uskomaton näky, metri
toisensa jälkeen karsinoita, poneja ja hevosia. Tuijottavia, uusia
silmäpareja ja lämpöinen tallin tuoksu. Heinää, purua, karvoja,
hörinää ja hirnuntaa. Se oli jännittävää ja pelottavaa.
Nämä
asiat ovat minulle nykyään arkipäivää ja elän omalla tavallaan unelmaa. Pieni Sara, vuonna 2007, ei olisi ikinä voinut kuvitella
18-vuotiaan itsensä elämää tai sitä miten pitkälle hän on astellut
kivistä tietään. Joskus sitä on vaikea uskoa nykyäänkään mutta mielestäni on tärkeää välillä olla ylpeä itsestään ja saavutuksistaan kuinka vähäisiä ne olisivatkaan ja kuinka vaikealta elämä tuntuisi niistä huolimatta.
Vanhempi
minäni ymmärtää myös jotain muuta, mitä nuori tyttö ei osannut
vielä käsittää. Hän tietää, että joskus pitää myös osata päästää irti ja
joskus on pakko päästää irti vaikkei se mukavalta tuntuisikaan.
Tällä kertaa jätän hyvästit kodille, pienelle maailmalle
Leppävaaran metsissä, jonne olen vuosien varrella paennut muuta
maailmaa enemmän kuin useamman kerran. Paikan, jossa olen oppinut
elämästä yhtä paljon kuin koulussa ja viettänyt vähintään
yhtä paljon aikaa. Tähän päätökseen lähteä en herännyt yhdessä yössä
enkä ole siitä tosissaan vieläkään varma. Ihminen ei ole koskaan mistään
varma - joskus vaaditaan hyppy tuntemattomaan ja nyt on minun aikani ottaa sellainen.
Leppävaara
jää aina sydämeeni enkä unohda sitä kaikkea valtavaa määrää
mitä opin siellä. En unohda ikinä ihmisiä, hevosia tai tuhansia
ratsastustunteja. Jokaikinen sielu, ihmisen kuin eläimenkin, jonka
olen tavannut tallin käytävillä vuosien varrella on ollut minulle rakas ja vaikea päästää irti. Onneksi me ihmiset muistamme - en
aio unohtaa niitä jaettuja nauruja, kyyneleitä ja kiitollisuuden
tunteita, joita sain kokea. Jätän toisen kotini haikein mutta
odottavin tuntein. Tiedän kokemuksesta, että edessäpäin minua
odottaa jotain muuta. Kivinen tie kaartaa eri suuntaan mutta sitä ympäröivät
yhtä kauniit, vain erilaiset maisemat. Ehkäpä löydän vuokrahevosen tai oman
hevosen, ehkä en. Hevosista en kuitenkaan luovu - sen tiesin siitä
päivästä lähtien kun ensimmäisen kerran Leppävaaran
ratsastuskoulun käytävillä kävelin pienenä keskenkasvuisena
kakarana.
Jo
pitkään olen miettinyt tapoja lähteä. Lähteminen tuntui aluksi
pakottamiselta, sillä jätän jälkeeni niin monia rakkaita hevosia ja ihmisiä.
Vähitellen olen lämmennyt ajatukselle, enkä näe poistumista enää pelkästään lähtönä, vaan myöskin sinä eteenpäin siirtymisenä, mitä toivon sen olevan. Käsitin tämän kun tajusin, että haluan jatkaa eteenpäin.
Kiitos on ainoa sana, jonka osaan enää tässä vaiheessa sanoa. Kun tallilta on kävelty pois, arkku tyhjennetty ja hyvästit sanottu sydän kurkussa, on varsin tyhjä olo.
Kiitos on ainoa sana, jonka osaan enää tässä vaiheessa sanoa. Kun tallilta on kävelty pois, arkku tyhjennetty ja hyvästit sanottu sydän kurkussa, on varsin tyhjä olo.
Kiitos siis ystäväni.
Kiitos Domani.
Kiitos Rasmus.
Kiitos Cabu.
Kiitos viimeisistä tallipäivistäni.
Kiitos Domani.
Kiitos Rasmus.
Kiitos Cabu.
Kiitos viimeisistä tallipäivistäni.
"Have the courage to do what you're not ready to do."
- Richie Norton
- Richie Norton
Muutatko siis pois kotoa, vai vaihdatko tallia? Onnea kuitenkin siihen tuntemattomaan hyppyyn, minkä otat, luota vain itseesi<3!
VastaaPoistapollenkirjakarsina.blogspot.fi
Lopetan ratsastuksen vähintäänkin kevään ajaksi kokonaan. Kesällä jatkan, jos jatkan mutta tosissaan kaikki on aika auki juuri nyt. Kiitos silti :)!
Poista