tiistai 24. toukokuuta 2016

Pettymyksiä, onnistumisia, naurua ja tamppaavia kavioita




Toukokuu viilettää ohi kovaa vauhtia. Sen sisälle on mahtunut iloja ja suruja, onnistumisia ja epäonnistumisia ja useampaan otteeseen kaipuuta hevosten luo ja sen toteutumista.

Sunnuntaina Leppävaarassa kisattiin tämän vuoden seuramestaruudet ja jaettiin uusille mestareille pokaalit, ruusukkeet ja taputuksen ja naurun saattelemana he laukata kirmasivat kenttää ympäri. Löysin uuden identiteettini hevosten parista: nostalgisoivan täti-ihmisen, joka innostuu jo hevosten ja kisavarusteiden näkemisestä mutta on salaa kateellinen siitä, ettei ole enää samassa tilanteessa kuin kahta nuoremmat motivoituneet tulevaisuuden lupaukset. Kaipuu ratsaille ja kisakentille nousi pintaan erityisen tehokkaasti kun muistin kuinka olin ollut omia ensimmäisiä semejäni stressaamassa vuosi sitten. Nupittamassa Kasperia, kertaamassa koulurataa ja näpeltämässä omia putipuhtaita varusteitani. Se oli ollut minulle aivan normaalia arkea silloin. En olisi ikinä uskonut, että vuosi siitä olisin tässä, vaikka sisimmässäni tiesinkin, että vuoteni Leppävaarassa olivat lopuillaan.


Tietysti olen vielä nuori itsekin, tietysti vielä pääsen ratsaille ja onhan minulla hevosia ja mahdollisuuksia elämässäni. Mutta en malta olla ajattelematta, että elin jo kultavuoteni ratsastuksen saralla ja mietin, miten enää nousen ratsaille samalla motivaatiolla ja innolla ja etsin tapaa päästä kisakentille. Nopeaa ratkaisua säännöllisen ratsastuksen pariin minulla ei ole ja se tätä asiaa mutkistaakin eniten - se, että pääsen näkemään tuttuja ja uusia hevosia ja harjaamaan niitä kerran kahdessa viikossa ei vielä ole se, mitä etsin. Näen itseni juuri nyt pääasiassa harrastelijana ja ihmisenä, joka oleskelee hevosten kanssa terapian ja ilon takia, mutta en voi olla haaveilematta aluekisoista ja aktiivisesta vuokrasuhteesta jonkun taitavan ja ihanan hevosen kanssa. Ehkäpä vielä joku päivä minulla on varaa ja taitoa elää tätä unelmaani, on niitä oudompiakin asioita saavutettu elämässä.


Kuukauden opetus: Asiat muuttuvat, mielipiteet vaihtuvat ja ne saavatkin vaihtua. Sinulla on oikeus ajatella mitä haluat. Yhden päivän aikana voit kokea tunteiden koko kirjon ja joinain aikoina mikään ei tunnu miltään. Mennyt on mennyttä ja tulevaisuudessa odottaa ainakin jotakin parempaa, kunhan olet kärsivällinen, yrität kerta toisensa jälkeen ahkerammin ja pysyt positiivisena.
Pitkästä aikaa minä koen, että elämäni on kuin kasassa, vaikken voi nähdä tulevaisuuttani edes viikko eteenpäin tai sanoa varmaksi, mitä teen syksyllä.

torstai 19. toukokuuta 2016

Pähkinäsilmät ja silkkiturpa


Olipa kerran pieni tyttö nimeltä Pähkinäsilmät. Hän eli kauniissa kylässä, keskellä tiheää ja tummaa metsää, perheensä ja hevosensa kanssa. Hevonen oli syvän tummanruskea kuin kylätien lipevä hiekka ja multa, ja sen silmät säihkyivät, kun kirkas valo taivaalla iski niihin keskipäivän aikaan. Hevosen yönmusta tuuhea harja hulmusi sen laukatessa pitkin kylän ulkopuolista niittyä. Useimmiten Pähkinäsilmät juoksi perässä tai otti ja hyppäsi hevosensa selkään. Yhdessä he viettivät elämänsä kesää, ennenkuin talvi tulisi ja muuttaisi kaiken...


Blogin nimi on muuttunut!
Pähkinäsilmät ja silkkiturpa on blogin uusi identiteetti.

Vanha nimi eli elämänsä ja hyvän sellaisen, muttei tuntunut enää omalta ja sopivalta lähdettyäni Leppävaarasta. Toivon, että uusi nimi miellyttää lukijoitani yhtä lailla kuin siitä itse pidän. 

Viime perjantaina suljn ympyrän ja kävin vierailemassa Leppävaarassa. Vierailu oli ihana ja nostalginen. Niin paljon oli muuttunut ja niin paljon pysynyt samana. Oli upeaa nähdä, miten hyvin kaikilla oli siellä olla. Tuplasti upeampaa oli päästä näkemään Cabua ja Rasmusta. Pojat muistivat minut, vietimme muutamat arvokkaat tunnit yhdessä ja alkuillasta lähdin sydän pursuten onnea.
Vierailut Leppävaaraan eivät näin toukokuun lopussa tunnu loppuvan. Sunnuntaina lähden sinne jälleen, tällä kertaa nautiskelemaan alkukesän auringosta, säihkyvistä kisavarusteista ja vuosittaisista seuramestaruuksista, joissa vuosi sitten debytoin ja sain onnekseni neljännen sijan upean ruusukkeen rinnalleni. Tällä kertaa roolini ei tietenkään ole ratsailla mutta uskollinen kamerani lähtee seuralaisekseni ja toivon mukaan säät sallivat ottaa upeita kuvia ystävistä ja ihanista Leppävaaran hevosista.

Ihanaa loppukevättä ja niille, jotka vielä ovat koulussa - onnea koeviikkoon! Minulla on enää kaksi viikkoa valmistumisen odottamista jäljellä enkä voi sitä uskoa. Totta se kuitenkin on, pian saan jo vetää lakin päähäni ja nauttia herkkulakon päättymisestä kakkupöydän ääressä.

tiistai 10. toukokuuta 2016

Kysymyksiä ja vastauksia elämän mutkista

Aika on katoavainen asia kuten on elämäkin. Joskus sekunnit tuntuvat riipivän pitkiltä, kun joskus tunti saattaa kadota sormia napsauttamalla. Joskus se aika, joka meille on tarjoiltu, loppuu liian lyhyeen ja kaari katkeaa. Elämä kuitenkin jatkuu, asiat muuttuvat, päivät pitenevät ja kuukaudet vaihtuvat. Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu, niinhän sitä sanotaan - tällä hetkellä se on varsin ajankohtainen lausahdus kuvailemaan omaa elämääni.


Kun jätin taakseni Leppävaaran, en tiennyt mitä ajatella tai minne mennä. Kaikki oli epäselvää jokaisella elämäni rintamalla. Nyt ylioppilasjuhlani lähestyvät, tiedän valmistuvani, ja näen jo hieman eteenpäin elämääni. Kaikki tuntuu selvemmältä ja paremmalta. Päiväni tänään oli rankka mutta vastakohdat painottavat toisiaan. On kumma, miten nopeasti asiat voivat muuttua ja huonosta ja surullisesta päivästä tulla upea ja iloinen, täynnä hymyn nostattavia sattumuksia ja naurunaiheita ja miten jotkin asiat voivat tuntua niin epävarmoilta joskus ja jonakin päivänä vain selkeytyä. Huonojen uutisten vastapainoksi sain tänään siis hyviä uutisia. Liian tarkkoihin yksityiskohtiin en lähde jännitystä ylläpitääkseni mutta voin paljastaa, että näillä uusilla ystävilläni, kahdella avautuneella ovella, on yhteensä kahdeksan kaviota ja heistä varmasti kuullaan vielä joku päivä ;)

Hevosten lisäksi olen selvitellyt ajatuksiani sosiaalisen median ja blogini osalta. Olen jo pitkään pohtinut bloggaamista ja sen merkitystä itselleni.

Olenko itsekäs ja itsekeskeinen, kun kirjoitan itsestäni internetiin ja julkaisen kuvia elämästäni muiden nähtäväksi?
Onko kirjoittamisellani merkitystä?
Onko bloggaamisessa mitään järkeä, kun lukijamäärät ovat pieniä?



Kysymyksiä on ollut monia mutta olen tullut siihen tulokseen, että teen tätä itseäni varten ja jatkan blogin kirjoittamista omasta halustani. En ole kuuluisa, enkä halua suuren blogin pyörittäjäksi. Yksinkertainen totuus on, että nautin kirjoittamisesta. Siinä kai kaikki perustelut, mitä blogin kirjoittamiseen tarvitsen. Olen aina rakastanut itseni ilmaisua sanojen ja tarinoiden muodossa kuin myös kuvataiteen kautta. Blogi on tapa, jolla saan säännöllisin väliajoin kirjoittaa, pohtia, ilmaista itseäni ja laittaa esille valokuvia, joita olen ottanut ja kerrata elämäni tapahtumia. Julkinen sivusto täynnä elämäni sattumuksia, on omalla tavallaan riski mutta sellainen, jonka olen suostunut ottamaan siitä lähtien kun vuonna 2010 perustin oman Facebook-tilini. Nykypäivän ihmisen elämä on monilla tavoin varsin julkista, oli kyseessä sitten Hollywoodin stara tai perusjunnu Espoosta.

Näiden ajatusten pohjalta voin todeta hyvillä mielin, että blogini jatkaa matkaansa. Nimi Läsipäätiimi on kulkenut mukanani jo vuosia, mutta se saattaa vaihtua, sillä tiimissä ei tunnu enää kulkevan läsipäisiä kavioeläimiä. Niin paljon kuin olen kulkenut poispäin Leppävaarasta viimeisten kuukausien aikana, tuntuu tilanteeni juuri nyt siltä, että olen valmis katsomaan hetkeksi taaksepäin. Vielä hetki sitten vierailu Leppävaarassa tuntui myrkyltä suussani - ei siksi, että minulla olisi mitään negatiivista Leppävaaraa kohtaan, vaan siksi, että pelkäsin sitä miltä palaaminen tuntuisi. Lähinnä mahdottomalta. Nyt olen päässyt mielentilaan, jossa haluan palata ja muistella menneitä. Nähdä ystäviä, neli- ja kaksijalkaisia. Voi siis hyvin olla, että astelen tuttua käytävää pitkin jo pian enkä malta odottaa!