maanantai 30. maaliskuuta 2015

45: Elämäni hevoset 2/5

Elämäni yksi ikimuistoisimmista hevosystävistä on ensimmäinen hoitohevoseni, Domani.
Upea, luotettava ja huumorintajuinen hevonen, jonka kanssa oli hyvä olla ja jonka seurassa saatoin viettää pitkiä aikoja rauhassa.


Aloitin hoitamaan Domania 02.08.2011 - äitiini otettiin yhteyttä viimeisellä kesälomaviikolla siitä, kuinka tällainen Domani-niminen hevonen kaipaisi hoitajaa, voisiko Sara aloittaa. Ratsastin silloin vielä poneilla enkä aluksi edes tiennyt kuka hevonen Domani oli. Menin tarkistamaan ratsastuskoulumme nettisivuilta ja tunnistin ruunan - se oli se järjettömän kokoinen hevonen. Silloin Domani oli tallimme korkein hevonen, noin 177cm korkeana. Nuorena ja innokkaana ponityttönä suostuin kuitenkin, sillä olin jonottanut ensimmäistä hoitohevosta ihan hirmu tunnollisesti ja pitkään. Ensimmäiset kerrat Domanin kanssa jännittivät todella paljon vaikka ruuna olikin todella nätisti.


Hoitotaipaleemme alkupäässä minusta tuntui, etten saanut yhteyttä Domaniin melkein ollenkaan vaikka hoidin sitä kokoajan. Pappa vain nökötti karsinassaan, katsoi laiskana kun saavuin ja seisoi sitten puolinukuksissa vielä vähän pidempään. Jossakin vaiheessa vain kolahti ja Domani odotti minua yhä useammin ovella katsellen kiinnostuneemmin. Ruuna alkoi ikäänkuin tulemaan ulos kuorestaan ja yhdessä tunnollisesti vietetty aika ja kaikenlainen huolenpito tuotti tuloksia, kun ruuna alkoikin rentoutumaan, piristymään ja näyttämään eniten varjeltuja tepposiaan. Muistan niin monet kerrat, kun Domani hieman huvikseen töni, pukkaili, ryösti naljaillakseen ja karkasi se kerran karsinastaan vastapäiseen tyhjään karsinaan. Aina se teki kaiken minun ehdoillani ja oli todella kunnioittavainen ja rakastava, niin rauhallinen.


Domanin hoitaminen ei todellakaan ollut minulle helppoa, alussa ainakaan. Domani oli hirveän iso ja minä pieni. Sen kuntoonlaittaminen oli vaikeaa ja muistan myöhästyneenikin hieman ensimmäisellä kerralla. Olen kuitenkin Domanin ansiosta oppinut varustamaan hevosen, kuin hevosen. Koon lisäksi Domanin varustamisessa oli vaikeaa suitsiminen, sillä Domani kiusasi minua vuoden ajan nostamalla päänsä kattoon, jolloin en ylettänyt saamaan sitä alas. Lämpimiä muistoja ovatkin viimeisen vuoden yhteiselo, jolloin tätä ongelmaa ei enää ollut kuin todella huonoina päivinä.


Ratsastin Domanilla myös jonkun verran. Jossain vaiheessa (ehkäpä vuoden 2012 lopulla?) vaihdoin hevostunneille ja se oli jännittävää. Mutta mikä oli vielä jännittävämpää oli se, etten malttanut odottaa pääseväni ratsastamaan Domanilla. Päädyin kuitenkin ratsastamaan hevostunneilla aloittaessani vielä paljon poneilla ja jouduin odottamaan Domanin kanssa ratsastamista hieman kauemmin. Ne vähäisetkin kerrat, mitä sen kanssa sain treenata, olivat upeita. Pappa oli tottakai jäykkä, todella hidas ja usein kaikkien muiden tiellä mutta minulle se oli silloin täydellistä. Se ei koskaan vikuroinut ellei siihen sattunut todella ja se kulki aina todella rehdisti laskien päänsä alas pienen Saran epätasaisuuksista huolimatta. Ratsastin Domanilla myös kaksi ensimmäistä jouluratsastustani vuosina 2011 ja 2012 ja ne olivat upeita kokemuksia! Kerran Domani karkasi minulta innokkaalle laukallekin tunnilla - oli upeaa nähdä Domani innoissaan, sillä se oli viimeisinä elinvuosinaan niin väsynyt ja vanhuudenjäykkä.


Domani lopetettiin 16.07.2013 juuri ja juuri 22-vuotiaana. Oli sen aika päästä vanhuudenvaivoista. Juuri edellisellä viikolla olin juhlistanut sen syntymäpäiviä ja toivonut, että se saisi elää vielä muutaman vuoden lisää kanssani. Tiesin tosin jo silloin, ettei ruunalla ollut enää paljoa aikaa - se oli niin väsynyt ja kipeä. Viikonvaihteessa olin mennyt ratsastusleirille Imatralle ja ensimmäisenä leiripäivänä saan viestin, jossa kerrotaan Domanin lopettamisesta. Sitä leiripäivää en muistele ilolla. Olin monenkymmenen kilometrin päässä Domanista ilman pääsyä näkemään sitä viimeisen kerran. Ei viimeisiä hyvästejä.

Ensimmäisenä hoitohevosenani, silloisena parhaana ystävänäni, Domanilla tulee aina olemaan paikka sydämessäni ja ikävöin sitä vieläkin.

R.I.P. <3

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

44: Elämäni hevoset 1/5

Vähän vaihtelua blogikirjoituksiin, eikö niin?
Tämä Elämäni hevoset-haaste on varmastikin tullut tutummaksi useammalle facebookin puolella mutta minä ajattelin toteuttaa sen tänne blogin puolelle, jotta saataisiin tämä uinuva kevät pirteämmäksi. Haasteesta kiitos Mirkalle <3 (käykää katsomassa Mirkan mahtavaa uutta blogia, There's no "I" in team!)

Blogi on saanut myös uuden keväisemmän ilmeen - tai ainakin pääsimme eroon beessistä. Pidättekö? :)

Elämäni hevoset-haasteessa lähdetään liikkeelle alusta. Hieman päälle kahdeksan vuotta sitten aloitin Leppävaaran ratsastuskoululla ja ratsastin monenlaisilla poneilla - pienillä, isoilla, kilteillä ja pelottavilla. Parhaiten ensimmäisiltä vuosilta, ja vähän myöhemmiltäkin, ovat jääneet ponitammat Zanna, Liselotte ja Grit. Niillä ratsastin ja ennen kaikkea kehityin eniten.

Zanna oli niin oma persoonansa, että sitä kuvaillessa ihan hymyilyttää. Gotlanninrussponitamma oli vikuroiva, hauska, kovapäinen ja mahtava poni - Leppävaaran ikimuistoisin parivaljakko puoliveljensä Sonny-ponin kanssa. Ratsastin Zannalla todella paljon ja opin kestämään sen metkut ja pelleilyt. Muistan selvästi kuinka hyppäsin sen kanssa ensimmäisen esteeni ja kuinka jouduin Zannan kanssa opettajan piinapenkkiin, kun tamma ei suostunut nostamaan millään laukkaa ja kuinka onnellinen olin kun sain lopulta homman luistamaan. Meistä ei valitettavasti ole yhteisiä kuvia miltään ajanjaksolta mutta muistot korvaavat sen. Nykyään Zanna elelee jo ansaitulla eläkkeellä ja toivottavasti narraa vielä vanhoillakin päivillään omistajiaan. Zannalta opin korvaamatonta periksiantamattomuutta, rutiinia ja sen kanssa oli mahtavaa puuhata.

Zanna-poni

Ensimmäisen haasteen osan Zannan kanssa jakaa myös ponitamma Liselotte.
Liselotte oli ja on upea tamma, taitava, ryhdikäs, rehti ja luotettava. Se on kaikkea muuta kuin Zanna mutta omalla tavallaan aivan mahtava poni. Tämänkin tamman kanssa ratsastin paljon ja ratsastaisin yhäkin mielelläni, ellen olisi kasvanut sille liian isoksi. Liseloten kanssa olen hypännyt, maastoillut, ratsastanut sileällä ja menimm muistaakseni myös ensimmäiset ryhmäkouluni yhdessä.
Liselotte vei minua eteenpäin, auttoi rohkaistumaan isompienkin ponien parissa (hän kun on huimat 139cm!) ja toimi kyllä tilanteessa kuin tilanteessa. Tammasta on vain ja ainoastaan hyviä muistoja, toisinkuin Zannasta, joka osasi olla yksi päänvaiva ihanuudestaan huolimatta.

Kaunotar-Liselotte c) Laura Soini

Kolmantena muttei todellakaan vähäisimpänä on Grit.
(Tiedän, että jokainen osa täytyisi pyhittää vain yhdelle hevoselle, mutta silloin jumittaisin näissä ikuisesti.)
Grit on aivan älyttömän hauska ponitamma, joka kyllä hurmasi minut heti ensi hetkistä. Tamma oli jälleen kerran niin oma tammamainen persoonansa, että sen kanssa joutui oppimaan ihan uuden tyylin tehdä töitä ja hoitaa. Gritin ja minun menneisyys on oikeasti paljon pidempi, kuin tulen koskaan ajatelleeksikaan. Aloin ratsastamaan sillä luultavimmin joskus 2 vuoden ratsastamisen jälkeen ja olen sen jälkeen ratsastanut sillä ihan hurjan paljon lukuunottamatta viimeistä muutamaa vuotta, joiden aikana en olekaan poneilla mennyt ollenkaan.
Gritin ja minun menneisyyteen kuuluu myös muutaman kuukauden hoitaja-hoitohevonen-suhde, joka oli todella hauskaa aikaa. Tamma on opettanut minulle jäntevyyttä ja tasaisuutta ja ennenkaikkea esteratsastusta. Olen hypännyt Gritin kanssa niin monet estekaudet, etten jaksa muistaa, ja monet estevalmennukset niiden lisäksi. Olemme myös kisanneet yhdet estekisat, joskaan se ei aivan ollut meidän juttumme ;) (ainakaan silloin!)

Gritillä on kahden aiemman ponin lisäksi ikuisesti varattu paikka sydämessäni.

(c) Aino Vuolanen)

Huomenna tulee sitten toista osaa!
p.s. Ihan mahtavaa, jo yli 7000 katsomiskertaa! :)

tiistai 17. maaliskuuta 2015

43: Mites tässä näin kävi

Mitä tapahtui sunnuntaina oli jotain, mitä en ollut uskaltanut toivoa tai kokenut mahdolliseksi mutta mistä olin haaveillut kovasti.

Kisapäivään valmistautuminen alkoi kisatakin ostamisella ja olen takkiini tosi tyytyväinen - se sopii ja sain sen mukavaan hintaan seuramme kirpparilta! Valmistelut jatkuivat rutiininomaisesti varusteiden siivoamisella ja ainaisella panikoimisella ja neuroottisella aikataulun suunnittelemisella ja radan kertaamisella. Yöunet uhrasin suorituksen potemiselle, sillä olen jo pitkään kokenut B-tasolle siirtymisen liian isona palana ja vaikeana asiana, mitä se ei todellakaan ollut kun itse asiaan pääsin.


Kisapäivä sujui kesäkisojen vastakohtana tasan tarkkaan kuten olin suunnitellut ja Victorin letittäminen oli ihanan helppoa ohuen ja harvan harjan ansiosta. Aiemmin kauhistusta aiheuttanut kalju häntäkin saatiin piilotettua siivon ranskanletin taakse.


Päästessäni verryttelyyn koin paineet pahiten. Tiesin, että tässä vaiheessa päivää täytyisi oikeasti tsempata. Pitkistä kävelytyksistä huolimatta Victor lämpesi hitaasti ja oli jännittynyt oman hermoiluni ansiosta suurimman osan verryttelystä. Saimme kuitenkin aikaiseksi ihan hyviäkin pätkiä ja pääsin kouluaitojen sisään ihan hyvillä fiiliksillä. Aitojen sisässä Victor otti kuitenkin tehtäväkseen tuijottaa katsomoa ja jännittyä aivan täysin otteestani pois. Säikähdin siinä vaiheessa jo pahemman kerran, että katosiko se kaikki verryttelyssä tehty työ noin vain käsistäni. Hevonen palautui kuitenkin kuulolle vihellyksen jälkeen ja pääsimme aloittamaan. Seuraava takaisku oli kaiken ponnekkuuden katoaminen, mistä sekin lie johtunut. Hevonen menetti eteenpäinpyrkimyksensä täysin ja jouduin herättelemään sitä ärsyttävän tehokkaasti jo ensimmäisen voltin aikana. Laukkojen jälkeen hevosen liikkeeseen palasi se sama tarmo kuin aiemmin ja suoriuduimme radasta varsin hyvin omasta mielestäni.
Tottakai meno oli ollut yhä epätasaista ja muutamassa kohdassa tiet levähtivät omien mokieni takia (tai lähinnä keskittymiskyvyttömyyden takia) mutta selvisimme Victorin kanssa radasta paljon odotettua paremmin!


Helpotuksen tunne lopputervehdyksen ja taputusten jälkeen oli sanoinkuvaamaton. Myöhemmin päädyin buffettiin tarkastamaan tuloksiani ja sain paperini. Olin kolmas. Kolmas. En viimeinen, toiseksi viimeinen tai päässyt ollenkaan läpi. Kaikkea muuta. Paperista löytyi yksi 7,5 ja vain yksi vitonen - kaikki muu oli siitä ylöspäin. Tuomari kehui menoamme ja antoi hyvää, kehittävää palautetta. Parhaiten niin tuomarin kuin itseni mielestä sujuivat ensimmäinen laukkaympyrä ja pohkeenväistöt.

Hevonen kesäkuntoon 2015?

Pienen osallistujamäärän vuoksi ruusuke jäi saamatta mutta sehän minulla ei ollut ollut tavoitteenakaan! Kolmanneksi tulemisessa oli toinenkin plussa, jonka ymmärsin vasta jälkeenpäin ja hymy taisi levitä korviin asti - kvaalauduin seuramme toukokuussa pidettäviin mestaruuskisoihin. Se on ollut jo pitkään asia, johon olen halunnut pyrkiä mutten ole kuvitellut pärjääväni B-tasolla. Nyt unelmista ja tavoitteista on kaikesta huolimatta tulossa totta.

<3

maanantai 16. maaliskuuta 2015

42: Askel askeleelta

Kaksi tuntia ratsastusta päivässä - yhdessä vaiheessa vain ponitytön unelmaa mutta toisessa todellisuutta. Perjantaina, pitkästä aikaa, pääsin tosissani treenaamaan.

Tunti #1

Pitkään innolla odotettu yksityistunti. Unelmanani on ollut jo piiiitkään päästä yksityistunnille. Ratsunani toimi Victor, sunnuntain kisaratsuni.
Tunnin aiheena olikin löytää parempi yhteinen sävel ja valmistautua kisarataan. Kuten oletettu, pääsimme todellakin töihin Viken kanssa ja tunti oli kaikessaan todella, todella opettavainen. Oli hyvä pureutua omiin ongelmakohtiin (ja samalla hevosen omiin, esimerkiksi äärimmäiseen vänkyräisyyteen) toden teolla.


Aloitimme tunnin keskittymällä hevosen suoristamiseen, joka tosin onkin kokonainen elämäntehtävä. Hitaasti mutta varmasti tunsin kuinka pienesti tikittävästä hevosesta kuoriutui näyttävän kouluhevosen liikkeet ja onnekseni sain huomata, että kun kerran sen moottorin löysin se ei täysin kadonnut vaan pysyi. Suoruutta jouduin sen sijaan ylläpitämään koko tunnin läpi ja tiedän sen aiheuttavan sunnuntainakin päänvaivaa.
Päänvaivaa aiheuttaa myös oma tasaisuuteni, jonka kanssa saan taistella jostain syystä pienten hevosten kanssa ainaisesti. Käteni heiluu, enkä jostain syystä saa ohjia käteeni kunnolla, vaikka kuinka asian kanssa taistelen. Onnea on, että tiedostan asian nyt ja kykenen keskittymään siihen kisojen verryttelyssä. Jos hallitsen itseni, hallitsen hevoseni.

Kädet kun vielä sais kohdilleen niin olisi unelma...!
Kävimme läpi ensin ravi- ja käyntiosuuksia Helppo B-merkin radasta. Radan alussa tehtävät voltit olivat suoraan sanottuna karmivia, sillä en osannut keskittyä samaan aikaan kolmeen asiaan: itseeni, hevoseen ja teihin. Laukkaohjelmaan siirtyessä sain verrytellä Victoria laukassa varsin pitkään, että se edes jollain tavalla käytti selkäänsä eikä rynninyt päin prinkkalaa. Laukat sujuivat muuten kuitenkin parhaiten koko radasta ja olin positiivisesti yllättynyt.
Kaiken kaikkiaan on paljon parannettavaa ja sitäkin enemmän muistettavaa. 




Tunti #2

Miten voikaan odotuksista huolimatta onnistua, innostua ja olla onnellinen? Perjantain oma tuntini oli niinsanottu hyvän mielen tunti. Ratsastin sen Rotschilde-nimisellä tammalla, joka aiheuttaa ratsastajilleen enemmän tuskanhikeä kuin onnistumisen kokemuksia. Eilen se tarjosi minulle kuitenkin ihanan tunnin ja alun hitauden ja laiskuuden kautta löysimme tiemme tahdikkaaseen menoon, joka yllätti minut täysin.

Olen ratsastanut Ruusalla paljon, joten odotukseni tunnista olivat korkealla. Halusin olettaa, että muistin vielä miten hankalaa tammaa kuului ratsastaa ja halusin uskoa löytäväni siitä sen saman innon, mitä sen kanssa osa ratsastajista kouluradalla ovat löytäneet. Kerrankin olin oikeassa! Astuessani tamman selkään tunsin olevani kotonani ja tamma lämpeni paljon nopeammin, mitä olisin koskaan voinut kuvitella. Alkutunnista teki mieli luovuttaa mutta muutaman hevosen ansaitseman ärähdyksen jälkeen täytyi vain jatkaa. Tamma alkoi puolivälin jälkeen liikkumaan paljon alkutuntia tahdikkaammin eikä ensimmäisten laukannostojen jälkeen protestoinut raippaa enää vaan otti sen todella hyvin vastaan ja liikkui eteen. Oman epätasaisuuteni huomasin jälleen ja yritin sitä parantaa mutta jäin monesti yhä liian rauhattomaksi käteni kanssa.


Ratsastimme tunnilla juurikin tahdikkuutta erilaisten puolipidätteiden avulla ja kuten minulla oli mennyt Victorin kanssa koko tunti suoruuden ja tasaisuuden etsinnässä, meni minulla Ruusan kanssa askeleiden ja tahdin löytämisessä. Tunti oli todella mukava ja myöskin opettavainen.

Ei.
Saa.
Luovuttaa.

Vaikeuksien kautta voittoon ja askel askeleelta kohti parempaa asennetta, osaamista ja tarmokkuutta oman tasapainon kautta! Ruusan kanssa haluaisin kovasti jatkaa, mutta estejaksomme alkaa ensi viikolla! Sinänsä erittäin mukavaa ja odotan innolla, minkä hevosen kanssa pääsen sukeltamaan esteratsastuksen saloihin seuraavien viikkojen ajaksi.

Kisoista postausta pian!
 (Kiitos kuvista Kiralle, Minnalle ja Sofialle! <3)

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

41: All or nothing


Joop. Glee-musiikin tahdissa on mennyt tässä muutama viikko eikä loppua taida näkyä! Kyseinen biisi on ihana ja sopii fiiliksiini myös. Kaikki tai ei mitään.

Kuten lupailin, alkuviikosta (eli minun kielelläni keskiviikkoiltana) olisi hevosasiaa. Asia on niinkin simppeli, kuin että päädyin lopettamaan Petruksen hoitamisen raskain mielin. Aiemmin hoidin siis kolmesti viikossa kolmea hevosta - Rasmusta kolme kertaa viikossa ja Petrusta ja Cabua kerran. Kolme hoitohevosta osoittautui kuitenkin pitemmän päälle liian raskaaksi ja vaikka kuinka rakastan Petrusta minusta ei irronnut hoitajaa myös sille. Yhdessä saimme viettää kuitenkin lähes 5 kuukautta, olen kiitollinen niistä kuukausista. Ruuna asuu vastapäätä Rasmusta, joten rapsuttelen sitä ehtiessäni - toivon myös pääseväni vielä ratsastamaan sillä!

<3
Helmimaaliskuu on tuonut myös muuta mukavaa hevoselämääni. Kuun lopulla aloitin virallisesti sunnuntaitallitöiden tekemisen tallilla! Asiaan liittyen tulen tuskin tekemään mitään erityistä blogin puolella.
Maaliskuun kisat lähestyvät myös ja pitkän kisatauon jälkeen pääsen itsekin jälleen rusetinhakuisen ratsastuksen makuun. Erityinen asema kisoilla onkin, sillä kyseessä tulee olemaan ensimmäinen Helppo B-tasoinen kisani! Kisoihin taidan päätyä vanhan tutun, Victorin kanssa.
Viime perjantaina ruuna oli nimittäin jaettu minulle ja ruunan kanssa ratsastus olikin varsinainen kulttuurishokki kaikessa jännittyneisyydessään eteenpäinpyrkivien nuorten lupausten jälkeen. Nämä kaksi viikkoa ennen kisoja kuluvatkin toivon mukaan ruunan kanssa treenaten. Eli se on sitten, All or nothing. Haluan uskoa, että selviän kisoista hengissä. Tavoitteet ovat niinkin korkealla, että minulle riittää läpipääseminen. Lopullinen fiilis kisoja varten määrittyy viimeisen tunnin jälkeen ennen kisoja.

Kieli komeasti ulkona on hyvä poseerata, sanoo Vikke!
Maalishuhtikuussa aion lähteä myös jälleen Vihtiin ratsastamaan. Mahdollisesti tällä kertaa koulutunnille. Ratsunvalinta on vielä hieman kesken. On kovin vaikeaa valita kun kiinnostavia hevosia on yli kymmenen.

Vihdissä ratsastelusta ja kisoista (ja mahdollisesti Victorin kanssa treenailusta) tulossa postausta :-) !