45: Elämäni hevoset 2/5

Elämäni yksi ikimuistoisimmista hevosystävistä on ensimmäinen hoitohevoseni, Domani.
Upea, luotettava ja huumorintajuinen hevonen, jonka kanssa oli hyvä olla ja jonka seurassa saatoin viettää pitkiä aikoja rauhassa.

Aloitin hoitamaan Domania 02.08.2011 - äitiini otettiin yhteyttä viimeisellä kesälomaviikolla siitä, kuinka tällainen Domani-niminen hevonen kaipaisi hoitajaa, voisiko Sara aloittaa. Ratsastin silloin vielä poneilla enkä aluksi edes tiennyt kuka hevonen Domani oli. Menin tarkistamaan ratsastuskoulumme nettisivuilta ja tunnistin ruunan - se oli se järjettömän kokoinen hevonen. Silloin Domani oli tallimme korkein hevonen, noin 177cm korkeana. Nuorena ja innokkaana ponityttönä suostuin kuitenkin, sillä olin jonottanut ensimmäistä hoitohevosta ihan hirmu tunnollisesti ja pitkään. Ensimmäiset kerrat Domanin kanssa jännittivät todella paljon vaikka ruuna olikin todella nätisti.

Hoitotaipaleemme alkupäässä minusta tuntui, etten saanut yhteyttä Domaniin melkein ollenkaan vaikka hoidin sitä kokoajan. Pappa vain nökötti karsinassaan, katsoi laiskana kun saavuin ja seisoi sitten puolinukuksissa vielä vähän pidempään. Jossakin vaiheessa vain kolahti ja Domani odotti minua yhä useammin ovella katsellen kiinnostuneemmin. Ruuna alkoi ikäänkuin tulemaan ulos kuorestaan ja yhdessä tunnollisesti vietetty aika ja kaikenlainen huolenpito tuotti tuloksia, kun ruuna alkoikin rentoutumaan, piristymään ja näyttämään eniten varjeltuja tepposiaan. Muistan niin monet kerrat, kun Domani hieman huvikseen töni, pukkaili, ryösti naljaillakseen ja karkasi se kerran karsinastaan vastapäiseen tyhjään karsinaan. Aina se teki kaiken minun ehdoillani ja oli todella kunnioittavainen ja rakastava, niin rauhallinen.

Domanin hoitaminen ei todellakaan ollut minulle helppoa, alussa ainakaan. Domani oli hirveän iso ja minä pieni. Sen kuntoonlaittaminen oli vaikeaa ja muistan myöhästyneenikin hieman ensimmäisellä kerralla. Olen kuitenkin Domanin ansiosta oppinut varustamaan hevosen, kuin hevosen. Koon lisäksi Domanin varustamisessa oli vaikeaa suitsiminen, sillä Domani kiusasi minua vuoden ajan nostamalla päänsä kattoon, jolloin en ylettänyt saamaan sitä alas. Lämpimiä muistoja ovatkin viimeisen vuoden yhteiselo, jolloin tätä ongelmaa ei enää ollut kuin todella huonoina päivinä.

Ratsastin Domanilla myös jonkun verran. Jossain vaiheessa (ehkäpä vuoden 2012 lopulla?) vaihdoin hevostunneille ja se oli jännittävää. Mutta mikä oli vielä jännittävämpää oli se, etten malttanut odottaa pääseväni ratsastamaan Domanilla. Päädyin kuitenkin ratsastamaan hevostunneilla aloittaessani vielä paljon poneilla ja jouduin odottamaan Domanin kanssa ratsastamista hieman kauemmin. Ne vähäisetkin kerrat, mitä sen kanssa sain treenata, olivat upeita. Pappa oli tottakai jäykkä, todella hidas ja usein kaikkien muiden tiellä mutta minulle se oli silloin täydellistä. Se ei koskaan vikuroinut ellei siihen sattunut todella ja se kulki aina todella rehdisti laskien päänsä alas pienen Saran epätasaisuuksista huolimatta. Ratsastin Domanilla myös kaksi ensimmäistä jouluratsastustani vuosina 2011 ja 2012 ja ne olivat upeita kokemuksia! Kerran Domani karkasi minulta innokkaalle laukallekin tunnilla - oli upeaa nähdä Domani innoissaan, sillä se oli viimeisinä elinvuosinaan niin väsynyt ja vanhuudenjäykkä.

Domani lopetettiin 16.07.2013 juuri ja juuri 22-vuotiaana. Oli sen aika päästä vanhuudenvaivoista. Juuri edellisellä viikolla olin juhlistanut sen syntymäpäiviä ja toivonut, että se saisi elää vielä muutaman vuoden lisää kanssani. Tiesin tosin jo silloin, ettei ruunalla ollut enää paljoa aikaa - se oli niin väsynyt ja kipeä. Viikonvaihteessa olin mennyt ratsastusleirille Imatralle ja ensimmäisenä leiripäivänä saan viestin, jossa kerrotaan Domanin lopettamisesta. Sitä leiripäivää en muistele ilolla. Olin monenkymmenen kilometrin päässä Domanista ilman pääsyä näkemään sitä viimeisen kerran. Ei viimeisiä hyvästejä.

Ensimmäisenä hoitohevosenani, silloisena parhaana ystävänäni, Domanilla tulee aina olemaan paikka sydämessäni ja ikävöin sitä vieläkin.

R.I.P. <3