Kysymyksiä ja vastauksia elämän mutkista

Aika on katoavainen asia kuten on elämäkin. Joskus sekunnit tuntuvat riipivän pitkiltä, kun joskus tunti saattaa kadota sormia napsauttamalla. Joskus se aika, joka meille on tarjoiltu, loppuu liian lyhyeen ja kaari katkeaa. Elämä kuitenkin jatkuu, asiat muuttuvat, päivät pitenevät ja kuukaudet vaihtuvat. Kun yksi ovi sulkeutuu, kaksi muuta avautuu, niinhän sitä sanotaan - tällä hetkellä se on varsin ajankohtainen lausahdus kuvailemaan omaa elämääni.

Kun jätin taakseni Leppävaaran, en tiennyt mitä ajatella tai minne mennä. Kaikki oli epäselvää jokaisella elämäni rintamalla. Nyt ylioppilasjuhlani lähestyvät, tiedän valmistuvani, ja näen jo hieman eteenpäin elämääni. Kaikki tuntuu selvemmältä ja paremmalta. Päiväni tänään oli rankka mutta vastakohdat painottavat toisiaan. On kumma, miten nopeasti asiat voivat muuttua ja huonosta ja surullisesta päivästä tulla upea ja iloinen, täynnä hymyn nostattavia sattumuksia ja naurunaiheita ja miten jotkin asiat voivat tuntua niin epävarmoilta joskus ja jonakin päivänä vain selkeytyä. Huonojen uutisten vastapainoksi sain tänään siis hyviä uutisia. Liian tarkkoihin yksityiskohtiin en lähde jännitystä ylläpitääkseni mutta voin paljastaa, että näillä uusilla ystävilläni, kahdella avautuneella ovella, on yhteensä kahdeksan kaviota ja heistä varmasti kuullaan vielä joku päivä ;)

Hevosten lisäksi olen selvitellyt ajatuksiani sosiaalisen median ja blogini osalta. Olen jo pitkään pohtinut bloggaamista ja sen merkitystä itselleni.

Olenko itsekäs ja itsekeskeinen, kun kirjoitan itsestäni internetiin ja julkaisen kuvia elämästäni muiden nähtäväksi?
Onko kirjoittamisellani merkitystä?
Onko bloggaamisessa mitään järkeä, kun lukijamäärät ovat pieniä?

Kysymyksiä on ollut monia mutta olen tullut siihen tulokseen, että teen tätä itseäni varten ja jatkan blogin kirjoittamista omasta halustani. En ole kuuluisa, enkä halua suuren blogin pyörittäjäksi. Yksinkertainen totuus on, että nautin kirjoittamisesta. Siinä kai kaikki perustelut, mitä blogin kirjoittamiseen tarvitsen. Olen aina rakastanut itseni ilmaisua sanojen ja tarinoiden muodossa kuin myös kuvataiteen kautta. Blogi on tapa, jolla saan säännöllisin väliajoin kirjoittaa, pohtia, ilmaista itseäni ja laittaa esille valokuvia, joita olen ottanut ja kerrata elämäni tapahtumia. Julkinen sivusto täynnä elämäni sattumuksia, on omalla tavallaan riski mutta sellainen, jonka olen suostunut ottamaan siitä lähtien kun vuonna 2010 perustin oman Facebook-tilini. Nykypäivän ihmisen elämä on monilla tavoin varsin julkista, oli kyseessä sitten Hollywoodin stara tai perusjunnu Espoosta.

Näiden ajatusten pohjalta voin todeta hyvillä mielin, että blogini jatkaa matkaansa. Nimi Läsipäätiimi on kulkenut mukanani jo vuosia, mutta se saattaa vaihtua, sillä tiimissä ei tunnu enää kulkevan läsipäisiä kavioeläimiä. Niin paljon kuin olen kulkenut poispäin Leppävaarasta viimeisten kuukausien aikana, tuntuu tilanteeni juuri nyt siltä, että olen valmis katsomaan hetkeksi taaksepäin. Vielä hetki sitten vierailu Leppävaarassa tuntui myrkyltä suussani - ei siksi, että minulla olisi mitään negatiivista Leppävaaraa kohtaan, vaan siksi, että pelkäsin sitä miltä palaaminen tuntuisi. Lähinnä mahdottomalta. Nyt olen päässyt mielentilaan, jossa haluan palata ja muistella menneitä. Nähdä ystäviä, neli- ja kaksijalkaisia. Voi siis hyvin olla, että astelen tuttua käytävää pitkin jo pian enkä malta odottaa!